On Saturday, we took a little escapade.
Sat on a bus through a landscape of fields,
a dog darted across a meadow,
behind the trees the sea.
The sun threw orange puddles over the passengers' faces,
blinded the eyes,
but no one drew the curtains for cover.
Everyone thirsty for golden heat.
Happiness took hold in that moment.
I notice that for me a sense of happiness
often intertwines with the feeling of freedom,
crystalized during journey-making,
even if a simple bus ride to a nearby town.
We did our customary rounds of the little boutiques,
lunch in peace,
coffee & cake at our usual haunt
under the shadow of a mural on the far wall.
Outside the white church,
black-clad mourners gathered for a funeral.
On the way back,
my daughter all tired and quiet after a long day,
I was mesmerized by the conversation of two ladies a row behind.
One roughly in her fifties,
the other, silver-haired, perhaps eighty or so.
They talked deeply about life,
loneliness and its different forms,
how the elderly lady had intentionally chosen to live alone
and had no regrets.
They spoke with such respect and depth,
as equals,
friend to friend,
leaving me gasping at how rare it was
and what a warm glow it radiated around.
People so often talk to the elderly
as if they were children
or already removed from normality and emotions.
And how much gets lost
when we talk past
and not with each other.
Teimme lauantaina retken.
Bussilla halki peltomaisemien,
yhdessä kohtaa viiletti koira pellon poikki,
sitten siinsi taas meri.
Aurinko heitteli matkalaisten sekaan oransseja läikkiään,
se sokaisi silmät
eikä kukaan vetänyt verhoja suojaksi.
Taitaa kaikkien iho janota kultaista lämpöä.
Tunsin oloni onnelliseksi juuri tuossa.
Mietin, että minulla se onnentunne tuppaa sekoittumaan vapaudentunteeseen
ja tiivistyy juuri matkalla,
vaikkapa sitten vaatimattomasti bussilla lähikaupunkiin.
Perillä tutut putiikit, lounas,
kahvit Helmen pöydässä
seinämaalauksen alla.
Valkoisen kirkon pihamaalla hautajaissaattue mustissaan.
Kotimatkalla matkasta väsynyt ja hiljainen lapsi.
Hurmioiduin kahden ruotsinkielisen rouvan keskustelusta rivi taempana.
Toinen karkeasti viisissäkymmenissä,
toinen jo harmaahapsinen, ehkä kahdeksankymmentä.
He keskustelivat syvällisesti elämästä, yksinäisyydestä,
siitä kuinka vanhempi rouva oli tietoisesti valinnut yksinelämisen
eikä sitä kadu.
Kunnioittavasti, syvällisesti ja tasavertaisesti,
ystävä ystävälle,
ja minä äimistelin sitä,
miten harvinaista se onkaan,
kun niin usen vanhuksille puhutaan kuin lapsille
tai kuin olisivat jo elämästä ja tunteista vieraantuneet.
Ja miten paljon sitä jääkään paitsi,
kun puhutaan ohi eikä kanssa.
