I wake up in a quiet house.
The snowfall outside turns the world to mute,
obscures the view into blurred, soft contours.
I slip into this Sunday
as if into a cotton kimono.
This milky white light, soothing silence.
The end of a winter holiday week & winter flu
felt as velvet on the skin
& crystal-clear, brand new thoughts
that seemingly appeared from nowhere.
Creative ideas that cannot be squeezed into daylight by force
& get silenced by the noise and chaos of the usual busyness.
It's chains like these that continuously make me marvel
~ just think how much bubbles deep within us,
waiting to flow free,
if you truly pause for a moment,
put out your gentle feelers.
Sometimes there's nothing that speaks
as loud as silence.
Herään hiljaisessa talossa.
Lumisade vaimentaa äänet entisestään,
sumentaa näkymät.
Tähän sunnuntaihin sujahdan
kuin puuvillakimonoon.
Maidonvalkea valo, hiljaisuus.
Talvilomaviikon ja flunssan jälkeinen raukeus
tuntuu samettina iholla
ja kirkastuneina, kuin tyhjästä ilmaantuneina uusina ajatuksina.
Luovina ideoina, joita ei voi väkisin pusertaa esiin
ja jotka kiireessä jäävät kaiken melun peittoon.
Nämä tällaiset ketjut jaksavat ihmetyttää
~ mitä kaikkea meidän sisällä pulppuaakaan,
valmiina murtamaan kaikki padot,
jos vain oikeasti pysähtyy,
hellästi tunnustelee.
Joskus mikään ei puhu yhtä lujaa
kuin hiljaisuus.
x